Kylmä ja tunteeton, on ku Martina Aitolehden häät

Noniin, ei mitään kiirettä näiden helvetin "päivitysten" kanssa, ei näköjään joo.

Tässä olis tosiaan levy, joka joutuu tänne blogiin yksinkertaisesti sen takia, että se saa olon tuntumaan niin pahalta.

Pyhimys - Paranoid

Tähän alkuun haluan, sanoa, että karsastin ihan perkeleesti tätä levyä aikasemmin. Kuulin julkaisuaikoihin yhen biisin radiosta ja se oli semmosta huumepsykoosia, että lähinnä ahdisti, mutta ei sykähdyttänyt juuri yhtään, kun en itse ole hirveästi ryyneihin koukussa. Tämän uuden vuoden ekalla viikolla tuli kuitenkin otettua tämä levy käteen ja voi vittu, ensimmäinen kuuntelukertakin oli jo niin järkyttävä, että ei tiedä oisko pitänyt itkeä vaiko vittu karjua. Alussa jäi aivoihin vaan ihan helvetin musta möykky, että kuinka ankeaa voi elämä kertakaikkiaan ollakaan. 13 biisiä, joissa vaan kritisoidaan elämää ja elämistä. Pahintahan tässä nyt olikin juuri se, että ensimmäistä kertaa synkkä räppi ei kerro narkkareista, rikollisista ja syrjäytyneistä tai siitä, kun poliisi tappoi mun kaverin sedän vaan pelkästään siitä, että tunne-elämä kylmenee, arki on järkyttävää itseääntoistavaa paskaa ja mikään ei enää ikinä tule muuttumaan. Voitte vaan kuvitella, kuinka saatana kolahtaa tommonen paska itse allekirjoittaneeseen. joka istuu sohvalla päivät pitkät, silloin kun ei ole töissä ja ahdistuu just siitä, että elämä on vaan tylsää, ei niinkään tappavan tuskaista, ei edes sitä.

Biisejä on sinänsä ihan helvetin vaikea ruveta erittelemään ja analysoimaan esimerkiksi nimien takia, mua ei saatana huvita yhtään kertoa #01 Paranoidista ja sen jälkeen tulevasta #02 Paranoidista. Biiseissä käydään kuitenkin läpi edellämainittujen seikkojen vuoksi myös ihmisen luotettavuutta (joka on vitun huono), suomalaisen rap-henkilöitymän kritisointi(joka on vitun jees, koska Suomi-rap on paskaa suurilta osin), alemmuuskompleksia, psykoottisuutta, unohtumista, murehtimista, pessimistisyyttä ja tietenkin petetyksi, jätetyksi, tapetuksi, hylätyksi, raiskatuksi, nolatuksi, silvotuksi, hirtetyksi ja yllätetyksi joutumista.

Parista biisistä on kyllä erikseen pakko mainita. Nämä biisit ovat kymmenes sekä kahdestoista biisi. Kaikkien pitäs jo nimet kyllä tietää. Kymppibiisissä on aika hektinen meno, siinä alkaa olla jo nihilismi sitä luokkaa, että tulee ihan Downward Spiral -meiningit mieleen, ei ehkä musiikillisesti, mutta tuleepahan kuitenkin. Siinä räjäytetään koulut, kirkot, virastot, pankit, museot ja tietysti oikeuslaitos. Syyksi näille on kappaleen kertojan asenne, vittuun se ja vittuun se, esimerkiksi vittuun säännöt.

Toiseksi viimenen biisi on taas aeeevan älytön, jumalauta. Se kehottaa heittämään vittu huumoria kaikesta, vaikka kaikki ois perseestä. Siinä kun on ykstioista biisiä on itketty, niin pyydetään nauramaan, niin kaikki ei olisi niin paskaa. No, onneksi kertsi palauttaa edes vähäsen maan pinnalle: "Elämä on kaunista,  kun pääsee siitä taudista, elämisestä, kun sitä ei vittu kestä". Nyt mä ymmärsin siis mistä oli kyse.

Nojoo, loppusanoiksi täytyy sanoa, että tämä levy on yksi parhaimmista kotimaisista rap-levyistä, ainakin tällä hetkellä. Ihan uskomatonta paatosta ja ihan uskomatonta ankeutta. Ja ainoa syy, miksi se joutui tänne blogiin on kätketty arviointinimikkeeseen.

Saa olon tuntumaan paskalta